Kaamoksen hitaus on katoava kansanperinne
blogi – fridayna 21. novemberta 2008 klo 21.24 – kirjoittanut Tuija Mäkinen
Näin kaamosaikaan suomalaisen ihmisen kuuluisi saada olla hidas, levätä ja rauhoittua. Mutta ainakaan työelämässä ei vuodenajat merkitse enää mitään paitsi ehkä pikkujouluja. Ja niissäkin pitäisi jotenkin olla tavallista erinomaisempi ja kauniimpi.
Minä olen jo pitkään ihmetellyt mikä tätä maailman menoa vaivaa ja miksi tehokkuusajattelu ja kaiken mittaaminen on tarttunut myös julkisen sektorin sosiaalipalveluihin kuten lastensuojelutyöhön. Olen omassa koulukuraattorin työssäni tehnyt vuosien mittaan paljon yhteistyötä lastensuojelutyön kanssa ja kokenut työn luonteen muuttuneen. Ja miksi mikään resurssi ei tunnu enää riittävän työtehtävistä suoriutumiseen lain edellyttämällä tavalla?
Ihmisten parissa ja ihmisten auttamiseksi tehtävää työn nykytilaa kuvaa erään ystäväni kertoma esimerkki, jossa mm. lääkäritoiminta on alkanut muistuttaa bordellitoimintaa, jossa houkutellaan tuottavia asiakkaita ja toimintatavasta määräävät erilaiset instituutiojohtajat. Vaikeiden sairauksien hoitaminen ja ihmisten kohtaaminen ihmisinä jää täysin jalkoihin. Peruskoulu taitaa olla ainoa paikka suomalaisessa yhteiskunnassa jonne kelpaavat kaikki lapset, jopa lastenpsykiatria valikoi asiakkaansa.
Ja peruskouluakin vaivaa liiallinen tehokkuusajattelu, josta Lastensuojelun keskusliitto eilisessä lastenoikeuksien päivän kannanotossaan varoitti: “PISA-tutkimuksen mukaan suomalaisten koululaisten oppimistulokset ovat erinomaiset, vaikka koulupäivät ovat Suomessa lyhyemmät kuin muissa OECD-maissa. Lyhyiden koulupäivien ja erinomaisten oppimistulosten kääntöpuolena vaanii vaara liiasta suorituskeskeisyydestä.” Nyt viime aikoina kouluihin ja muuallekin elämään on alettu kaivata lisää yhteisöllisyyttä ja välittämistä. Ja kadonneen yhteisöllisyyden etsimistä varten perustetaan kuntiin ministeriön rahoituksella erilaisia hankkeita.
Omaksi onnekseni osallistuin lokakuussa Jyväskylässä järjästetyille Valtakunnallisille lastensuojelupäiville ja sain vastauksen, joka selvensi minulle kerralla mistä tässä on kysymys. Eräs luennoitsijoista määritteli näin: “Lastensuojelun sosiaalityöntekijä hallinnoi lastensuojelun asiakasprosessia”. Aivan, siitähän juuri on kyse nykyisessä tavassa tehdä lastensuojelutyötä. Sosiaalityöntekijä ei enää tee itse työtä asiakkaan kanssa vuorovaikutusprosessissa vaan tosiaan tilaa ja järjestää erilaisia palveluita asiakkaan tilanteen parantamiseksi tai auttamiseksi sieltä ja täältä. Ihminen siis ohjataan sosiaalityön ulkopuolisten palvelujen asiakkaaksi ja sosiaalityöntekijän rooliksi jää hallinnoida ja arvioida palveluprosessin tuloksellisuutta.
Lastensuojelu on ulkoistettu ja tuotteistettu, markkinat vastaavat kasvavaan kysyntään. Lastensuojelutyön hallinnoiminen tarkoittaa käytännössä enemmän ns. paperitöitä eli kirjaamista tilastoja varten ja vähemmän aikaa vuorovaikutukselle asiakkaiden kanssa. Onneksi vuoden alussa voimaan tullut uusi lastensuojelulaki vaatii entistä enemmän lasten kuuntelemista ja osallisuutta kaikissa asioissa.
Samoilla lastensuojelupäivillä Raija Julkunen kuvasi loistavan analyyttisesti omassa luennossaan mistä tässä kaikessa on kysymys, ja miten tähän uuteen hallinnointikulttuurin on tultu. Luento löytyy alla olevasta linkistä otsikolla: Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Suosittelen sen lukemista lämpimästi kaikille niille joita nykymeno ihmetyttää.